25. elokuuta 2019

introvertti, jolla on liikaa kavereita

// Citycenterin ravintolakerros on tosi tyylikäs, suosittelen // joku talo jossain päin keskustaa //

// Deliberi K9 lounas: meikä söi lohisalaattia, Hennalla oli halloumirisotto // oo sä //

// Esplanadin Robert's Coffeen yli-ihana fresko // joku talo jossain päin keskustaa 2 //

Laitoin just mun puhelimen latautumaan, keitin kupin kahvia ja totesin, että mun pitäisi olla puolen tunnin päästä ulkona talosta. Täällä mä silti istun, salikamat päällä, hiki iholle kuivuneena lipittämässä kahvia ja kirjoittamassa. 

Päädyttiin viime keskiviikkona treffaamaan Hennan kanssa aika extemporeesti (miten tätä sanaa nyt kuuluisi taivuttaa, heh). Lounastettiin Deliberi K9:ssä, minkä jälkeen lähdettiin kiertämään keskustaa vähän sinne tänne. Meillä on aina tapana kävellä ihan satunnaisia reittejä, ja niin tehtiin tälläkin kertaa. Löydettiin paljon söpöjä pikkukauppoja, kauniita puistoja ja työmaita. Kahvit juotiin Fazerilla, mistä ei nyt ole kuvamateriaalia kyseenalaisen valaistuksen takia. Syömäni korvapuusti oli tajuttoman iso, mutta myös erittäin kuus kautta viis. Henna otti viinerin, joka ropisi ympäri pöytää, kuten viinereillä on tapana.

Tässä vaiheessa mun oli ihan pakko lähteä käymään töissä.

En ole aina mieltänyt itteäni introvertiksi – tai oikeastaan edes ollut sitä. Viihdyin peruskoulussa kavereideni seurassa tuntikausia, enkä potenut jäätävää darraa ihmisten tapaamisesta kuten nykyään. Lukion puolivälissä joku vaan muuttui ja mun aivot päättivät, että ihmiskontaktit tulisi rajoittaa minimiin. Aluksi jaksoin koulussa käymisen lisäksi nähdä kavereitani vapaa-ajalla, mutta jossain vaiheessa siitä tuli kuormittavaa. Pidin parempana ideana kotiin jäämistä, joten jäin.

Etenkin nyt töiden alettua ja lukion loputtua oon halunnut viettää suurimman osan vapaapäivistäni yksin kotona, salilla tai kaupungilla. Vaikken koekaan mun duunia asiakaspalvelijana millään tavalla väsyttävänä – itse asiassa asiakkaat on paras osa mun työtä – oon silti halunnut vaan eristäytyä päivien vapaiksi tunneiksi. Syvällisemmät, muutamaa minuuttia pidemmät, ihmiskontaktit ei vaan tunnu millään tavalla houkuttelevilta.

Joskus tuntuukin, että mulla on liikaa kavereita. Jaksan nähdä tyyppejä ehkä kerran viikossa parin tunnin ajan. Kaikki muu on liikaa. Tälläkin viikolla jouduin näkemään kavereitani kahdesti (kyse oli vieläpä eri kavereista), ja siitähän ei hyvä heilunut. Olin eilen ihan poikki. Kaikista pahimpia on kuitenkin erilaiset bileet. Jos menen kuudeksi paikalle, niin kymmeneltä tulee jo erittäin vahva "pakko lähteä lipettiin täältä" -fiilis. Toisinaan kärvistelen vielä pari tuntia lisää (pelkään olevani epäkohtelias, jos lähden), toisinaan sanon heipat ja matkustan takaisin kotiini. Siksi tuntuisi tavallaan parhaimmalta ratkaisulta tuntea mahdollisimman vähän ihmisiä: viikon aikana näkisin vähemmän kavereitani.

Omaksi vitsauksekseni rakastan kuitenkin tutustua uusiin ihmisiin. Oon aina innoissani, kun duuniin palkataan uusi tyyppi, enkä muutenkaan erityisemmin ujostele uudessa seurassa. Tätä kautta päädyn saamaan aivan liian monia hyviä ystäviä. Tavallaan ne on myös maailman suurin lahja, muistan nimittäin ajat jolloin mulla ei ollut oikeen ketään tosi hyvää ystävää, jolle kertoa ihan kaikesta. Nyt voin vaan rantata melkein kenelle tahansa mistä tahansa. Jos kaverisuhteita ylläpidettäisiin pääasiassa Whatsappin ääniviestitoiminnon avulla, olisin ihan helvetin hyvä kaveri. Ei siis nyt sillä, että ihmisten tapaamattomuus tekisi kenestäkään huonoa ystävää. Muuten saisin "paskin kaveri hetkeen" -tittelin, enkä halua sitä.

Rakastan sitä, että mun paras kaveri asuu 500 kilometrin päässä. Me nähdään muutaman kerran vuodessa, ja vaikka nähdessämme vietetäänkin viikko tai yli käytännössä 24/7 yhdessä, mä en kyllästy! Ja ehkäpä juuri siitä syystä tää tyyppi on mun paras kaveri: se on tasan ainut ihminen, jonka seuraa kestän niin suurissa annoksissa. 

Välillä pelottaa, että ihmiset loukkaantuu siitä, etten halua nähdä niitä. Siinä kun ei ole mitään henkilökohtaista. Tulee ihan tajuton velvollisuudentunne, että nyt on pakko nähdä, kun en ole kuukauteen nähnyt. En oikeastaan voi sille mitään, etten pysty olemaan kaikkien seurassa yhtä kauan tai yhtä usein. Kyse ei ole siitä, että joku olisi mulle vähemmän ja toinen enemmän kaveri. Se on aika brutaali ajattelutapa, enkä muutenkaan halua ajatella niin analyyttisesti mun kaverisuhteita.

Parasta on nähdä kavereita aina silloin tällöin, ryystää kupit kahvia ja puhua ihan kaikesta. Nään nimenomaan Hennaa kerran kuukaudessa, ja vaikka periaatteessa voisin nähdä kyseistä tyyppiä useamminkin, on kuukausi aika optimaalinen aika. Pystyn nauttia ihan jokaisesta tunnista sen seurassa, enkä palaa kotiin uupuneena.

Kaverit, ootte parhaita, mutta aina ei vaan jaksa. <3 

Heräsikö ajatuksia, mitä? Muita introvertteja, jotka diggaa ihmisistä, mutta on silti mieluusti yksin?

18. elokuuta 2019

pari eläintä seurasaaresta





Saksalainen vaihtarikaverini saapui eilen Stadiin, ja koska olin meiän pikkuisen kaveriporukan ainoa vapaapäivää viettävä, sain tehtäväkseni kierrättää tätä tyyppiä pitkin keskustaa ja näyttää vähän vanhoja seutuja. Siitä oli siis kaksi vuotta, kun viimeksi nähtiin, joten aika moni asia oli ehtinyt muuttua – vaikka yksi ensimmäisistä kaverini sanomista lauseista olikin "you look exactly the same!". Mun on aina ihan älyttömän vaikeeta keksiä tekemistä ulkomaalaisille / -paikkakuntalaisille, joten hyvin pitkän pohdinnan tuloksena päätin viedä meidät Seurasaareen. Käveltiin siellä ympäriinsä, ja ruokittiin hieman lintuja sekä tietenkin nautittiin ajoittaisista hiljaisista hetkistä, kun lähistöllä ei ollut muita ihmisiä.

Seurasaaren jälkeen käytiin syömässä armenialaista katuruokaa, koska Espalla oli jotkut ruokafestarit (yritin googlata mitkä, mutten löytänyt). Safka oli muuten aika hyvää, mutta korianteri sabotoi nautintoa. Jälkkäriksi haettiin jotain hyvin länsimaalaista Oreo-seosta, joka oli aika 1/5, koska unohdin että Oreoissa on soijaa, jolle oon allerginen. Heh. Saksalainen kaverini tosin tykkäsi, ja kyllähän noilta festareilta löytyy aina jokaisen makuun jotain! Ensi kerralla testaan jotain toista maata, kenties sellaista, jossa korianteri ei ole yleinen raaka-aine.

Kohta lähden taas iltavuoroon, ja hyvästelen siinä töiden lomassa tämän kyseisen kaverini, joka suuntaa takaisin kotiinsa. Meikä jumittaa kotimaassaan haaveillen Skotlannista, vuorista ja uusista kulttuureista vähän turhankin usein.

11. elokuuta 2019

puhelinkuvia pohjanmaalta

// mummilla oli supersöpöjä kukkia pihalla // Remonttikissa tasapainottelee Emman pään päällä //

// Remonttikissa uudestaan, tässä se näyttää sikana pienemmältä // aikas kiva auringonlasku //

// Urho nauttii elämästä omenapuun varjossa // mummin kukkanen //

Stadissa sataa. Kaatamalla. Ja mulla alkaa kohta iltavuoro jäätelökioskissa. Fun times!

Syyssateiden puskiessa päälle olen varsin tyypilliseen tapaani raivannut huoneestani kaiken ylimääräisen joko roskiin tai kaappiin, ja selannut netistä inspiraatiota uusiin sisustuksellisiin aluevaltauksiin. Olen kuolannut vintage-huonekaluja, ja laskenut päiviä reissuuni Plantageniin. Yrittänyt keksiä jotain radikaalia tekemistä, surffaillut kaikki mahdolliset kuvapankit läpi etsiessäni sitä jotain, jota kaipaan juuri nyt. Oli se sitten yksittäinen kuva, kehnosti kasattu väripaletti tai uusi paita. 

Syksy aiheuttaa osaltaan valtavasti pelkoa ja jännitystä. Vaihdan työpaikkaa, ja yritän ihan tosissani onnistua ylppäreissä, jotta ehkä säästyisin ensi keväänä osasta siitä stressistä, joka pääsykokeisiin lukemisesta syntyy. Jos elämän voisi painaa pauselle miettimistä ja harkitsemista varten, tekisin sen nyt. Mulla on ikävä tapa kyseenalaistaa aivan kaikkea, kun tulee se hetki toimia tai päättää. Lopulta päädyn toimimaan alkuperäisen suunnitelmani mukaan, ja olen tyytyväinen, että tein niin. Mieleni tykkäisi mennä sieltä, mistä aita on matalin, mutten voi aina antaa sen saada tahtoaan läpi. Pitää uskaltaa elää.

4. elokuuta 2019

kultaiset kesäillat maalla













kuvat musta c viljami

Terkkuja onnellisuuden mekasta eli Keski-Pohjanmaalta! Ennen ei ollut lomaa ilman Pohjanmaata, nyt ei ole muuta kuin loma Pohjanmaalla: vietin töistä saamani yksiviikkoisen täysin peltojen ja lehmien ympäröimänä. Pakkasin tavarani keskikokoiseen matkalaukkuuni, raahasin sen jäätelökioskille aamuvuoroon, ja kävelin suoraan töistä juna-asemalle softista vaatteillani. 

Viikkoni vietin veljeni ja kahden pikkuserkkuni seurassa – pyöräiltiin lähes joka ilta sama lenkki, jonka aikana bongattiin lapiosarvinen hirvi, mäyrä, hiiri (wau) sekä kuollut käärme (tuplawau), leivottiin minkä kerettiin, syötiin, pyöräiltiin kyläkauppaan ja vierailtiin hautausmailla kastelemassa sukulaisten hautoja. Kaikin puolin loma oli samanlainen kuin aina ennenkin, paitsi että en valokuvannut kissoja ja koiraa kaiken aikaa, vaan keskityin enemmän peltomaisemiin. Toisaalta lomasta puuttui myös kaksi aika perus kesätekemistä: uiminen ja kalastaminen. Ehkä sitten ensi kesänä.

Kaiken välivuosihärdellin keskellä oon tainnut unohtaa kirjoittamisen aikalailla kokonaan: mustat vihkoni kertovat keväisistä hetkistä, ja postauksia kirjoittaessa oon suorastaan vältellyt kuulumisieni avaamista. Siihen nyt on ollut syynsä, pääasiassa se, että mun duuni on sen verran helvettiä, että koen kuulumisien kertomisen pakottavan mut pohtimaan duunikuvioita. Onkohan siinäkään mitään logiikkaa, en tiedä. Onnekseni enää kuukausi – tai oikeastaan vähän alle – jäljellä, ja sen jälkeen vietän kirjoituksia ympäröivän ajan työttömänä. Yritän nyt tosissani keskittyä menestymään, jotta saisin taas tehdä jotain ihan uutta ensi syksynä.

On ollut tosi kummallista tajuta, ettei mulla alakaan koulu muutaman päivän päästä. Että mä teen töitä samalla, kun muut saa istua mun lempiopettajien tunneilla ja safkata toisten tekemää ruokaa (minäkö katkera, ehei). Veli puhuu koulukirjojen ostamisesta, ja kaverit tulevista musiikkitapahtumista koululla. Onneksi oon kytköksissä kouluuni vielä näiden parin viimeisen yo-kirjoituksen ajan. Sen jälkeen on (ehkä) aika sanoa lopullisesti hyvästit lukio-opinnoille ja keskittyä mahdolliseen omaan kotiin muuttamiseen.

Yllättävän pitkät kuulumiset. Yritän taas pikku hiljaa verestää jotain kirjoitustaitoja itsestäni, koska tajusin, että äikän uusiminen on varsin hyödytöntä jos oon unohtanut miten kirjoitetaan...

Tsemppiä teille arkeen, oli se millaista vaan!