27. tammikuuta 2019

ajat on mitä on, älä huoli





Meikän lukiouran arkipäivät on nyt taputeltu, tampattu ja tungettu niin syvälle häkkivarastoon, ettei niitä sieltä ihan heti aleta kaivelemaan. Ei vaan, mielelläni muistelen. Varmasti erikoisimmat kolme vuotta takana ja oon maailman onnellisin, että päätin valita just ton lukion. Vaikka alemmuuskompleksi onkin ollut osa päivittäistä elämää, oon löytänyt myös itsestäni sellaisia taitoja, joista voin olla ylpeä. Kehtaan seistä oman duunini takana selkä suorassa ja todeta, että parhaani yritin ja tähän se riitti. Itsevarmuuden kannalta nää kolme vuotta on siis ehdottomasti olleet kasvun vuosia. Ja vaikka joskus onkin joutunut pettymään, niin niidenkin käsittelystä on tullut jollain tavalla helpompaa. "Ei kaikki kirjoita hyviä äikän esseitä aina", totesi äidinkielen opettajani viime maanantaina. Siitä on hyvä pitää kiinni, aina ei voi eikä saa eikä kuulu onnistua.

Erikoisinta mulle on varmaan se, että tää blogi on pysynyt messissä koko lukion ajan. Tai vielähän on pari kuukautta aikaa lopettaa, kenties lakitusta pitäisi pitää virallisena merkkipaaluna. Mutta silti, oon ollut täällä koeviikoilla ja keskellä kirjoituksia, silloin kun on tuntunut hyvältä elää ja silloin kun on tuntunut vähemmän hyvältä elää. Yrittänyt jakaa teille tasaisesti ahdistusta ja iloa, havainnollistaa jollain tavalla rehellisesti näitä ainaisia mielialanvaihteluita. Joskin uskon epäonnistuneeni tässä: tykkään kirjoittaa lähinnä iloisena, koska niihin teksteihin on kivempi palata myöhemmin.

Lukion hautaaminen tuntuu tavallaan bloginkin hautaamiselta. Sellainen perusarki on ollut aina läsnä, mikä nyt ei varmaan ole suurempi yllätys, kun kuulumisista lähinnä kirjoittelen. Sitä samaa arkea ei nyt kuitenkaan ole, joten seuraava perusarki taitaa käsittää lähinnä kirjoituksiin lukemista, kahvia ja urheilua. Ehkä yritän edes käydä jossain, jotta tän blogin matskusta ei tulisi aivan yksitoikkoista. Jos teillä on jotain, mitä haluaisitte nähdä tai mistä haluaisitte lukea, kommentoikaa, niin voin yrittää toteuttaa! 

Tsemppiä teille kouluun, töihin ja elämään! Ottakaa aikaa itsellenne ja muistakaa pitää vapaapäiviä velvollisuuksista. 

13. tammikuuta 2019

en uskalla enää ajaa silmät ummessa






10 päivää lukiota jäljellä. 10 normaalia päivää, joina istun tunneilla. Sen jälkeen enää koeviikko, lukuloma ja ylppärit. Hyi. Viimeisin viikko on mennyt ajatukseen totutellessa. Vuorotellen on tehnyt mieli itkeä ja nauraa, huutaa, kiljua, karjua ja urheilla ahdistus pois. Tähän väistämättömään paniikkiin ei auta kuitenkaan mikään. Aivan kuten ei tilanteeseenkaan. En voi painaa pausea, ja vaikka voisinkin, jossain vaiheessa olisi pakko jatkaa.

Jostain syystä elän ja hengitän kuitenkin vielä. Pahin ahdistus laantui ensimmäisen viikon jälkeen – seuraavat kaksi voin vain ajelehtia eteenpäin. On lohdullista tietää, etten ole ainoa, joka nyhjöttää paskat housussa himassaan ja miettii kaivautumista Kiinaan hiekkalaatikon kautta. Jossain vaiheessahan tämäkin helpottaa? Ehkä sitten, kun olen kevyen vaivatta soutanut ylppärit läpi, hankkinut työn ja selvinnyt ensimmäisistä päivistäni aivan uudessa ympäristössä.

Tänään motivaatio elämiseen ja omien unelmien toteuttamiseen iski kuin tuhat volttia. Yhtäkkiä olikin aivan selvää, että raadan vaikka aivosoluni ulos päästäni, jotta opin biologiasta kaiken sellaisen, jolla saavutan kirjoituksista ämmän. Että otan tatuoinnit x ja y samaan aikaan tietyllä henkilöllä ja tietyllä tyylillä. Viimeiset kolme viikkoa olin vain naureskellut "tatskakuumeelle", mutta ei voi hyvää päivää, nythän se on vyörymässä myös meikän niskaan. Jos vaikka varaisin ajan lukulomalle, eihän se hetkellinen tauko paljon satuttaisi...