25. marraskuuta 2018

polaroid-filmiä, osa 1

Mukavaa iltaa! Ostin silloin pari kuukautta sitten elämäni ensimmäisen Polaroid-kameran, OneStep 2:sen, lähinnä tulevaa kuvisdiplomiani varten. Tai niin sen itselleni perustelin, koska vaikka analogisesti kuvaaminen onkin kiehtonut pidemmän aikaa, filmin hinta on pitänyt erossa.

Lupasin teille kuitenkin jo silloin, että esittelen ottamani kuvat jokaisen filmipakkauksen jälkeen - jopa ne epäonnistuneet. Eilen sain ensimmäisen pakettini filmiä kulutetuksi ja tänään olen viimein kiireiltäni valmis näyttämään ne. (käytin muuten sen verran vanhaa filmiä, että valovuodot on näissä enemmän sääntö kuin poikkeus)

1. Ihan ensimmäinen Polaroid-kuvani, joten ruudussa näkyy lähinnä ääriviivoja ja kaunis taivas. 2. Viikistä löytynyt vasikka!

3. Hiukset lentää, kuten aina laivan kannella. 4. Aurinko taisi näyttäytyä ekaa kertaa pitkään aikaan.

5. Tässä pitäisi olla kasapäin kauniita keltaisia lehtiä. 6. Heppoja, joita saa etsiä suurennuslasilla.

7. Tässä voi nähdä rakennuksen, jos katsoo oikeen tarkasti. 8. Avaruus ja demoni tulessa?

Lienee turha kertoa, kuinka kaksi viimeistä on onnellisia epäonnistumisia. Otin kuvan, kamera ei suostunut työntämään kuvaa sisältään ulkomaailmaan ja varmaan 5 minuutin bussissa säätämisen jälkeen tuloksena oli kaksi varsin erikoista yksilöä. Nää siis altistu valolle aika pahastikin, koska jouduin avaamaan filmikotelon (ei varmaan virallinen nimi) useaan otteeseen, jotta kuvat olis ylipäätään tulleet ulos kamerasta. Mutta onhan noi nyt aika cooleja, hah.

Ensi osassa luvassa entistä tärveltyneempiä kuvia, sillä mitä oon nyt 3 kuvaa uudella paketilla filmiä ottanut, niin ne on kyllä valovuotoa, ja lähes vain ja ainoastaan valovuotoa. Katotaan mitä lopuista tulee - ja ennen kaikkea, saanko mun kuvisdiplomia koskaan tehtyä.

18. marraskuuta 2018

hiljaa ovat vaaleanpunaiset maailmat




Taidan puhua nyt tyhjyyteen, mutta puhun kuitenkin. Ainakin oma ääneni vastaa. 

Tähän aikaan vuodesta sattuu aina sama vahinko: unohdan kamerani syysloman jälkeen, vietän kuukauden tai kaksi avaamatta lipastoni ylintä laatikkoa, enkä editoi yhtään ainutta uutta kuvaa. Olen muutaman viikon hiljaa, kunnes päätän, että nyt on aika palata. Ja joka vuosi taidan tarjoilla teille joko vanhoja kuvia Pohjanmaalta tai onnettomia puhelinräpsyjä. 

Kuulumiseni ovat viikko viikolta laihempia: voin enää sanoa käyneeni elämäni ensimmäisissä hautajaisissa, lukeneeni paljon Pablo Nerudan runoja sekä katsoneeni Babylon Berlinin kaksi ensimmäistä tuotantokautta muutamassa päivässä. Käyttänyt siis yhteensä 12 tuntia pelkästään saksalaiseen viihteeseen. Lisäksi olen normaalia kaavaani noudattaen viettänyt lukuisia tunteja treenaten ja tuhlannut viimeiset päivät lukien biologiaa ja historiaa. Aivan kuin suodattaisin kuulumisiani siivilän läpi tomusokerin tavoin: yksikään hiukkanen ei jää siivilän kynsiin - siispä yksikään kuulumisistani ei eroa edellisistä.

Masentavaa kirjoittaa siitä, kuinka menee niin kuin aina ennenkin. Paksun tasaisesti, pääosin hemmetin onnellisesti, mutta aina biologian kirjoituksia ajatellessa niin onnettomasti, että tekisi mieli luovuttaa ja vaihtaa mokoma piru historiaan. Olen kuitenkin maailman onnellisin kahdesta kouluni musiikkitapahtumasta, aina vain lähestyvästä tatuointiajasta ja kulman takana odottavasta lumesta. Sekä tietenkin siitä, että biologian kokeeni on pian ohi, enkä sen jälkeen koe enää olevani epäonnistunut.