27. lokakuuta 2018

minusta jää vain kärähtänyt ruumis









Olen hukassa. Toivomassa takaisin päiviä, muistelemassa menneitä, silittämässä kissaa unissani. Olen loputtoman sekaisin tapahtumista, tunteista, sanoista. Näkemistäni, kokemistani asioista. Jokainen tunne iskee tuhannen voltin voimalla ja jäljelle minusta jää vain kärähtänyt ruumis.

Sanoin viimeiset hyvästit, enkä niiden jälkeen ole osannut reagoida mihinkään kunnolla. Juoksen pakoon kuoleman hyväksymistä ja siitä aiheutuvia tunteita, vaikka olenkin hetkellisesti pysähtynyt, kääntynyt ja riisunut haarniskan päältäni. Antanut tuskan, ikävän ja pelon iskeä, mutta ne ovat väistäneet minua eikä jäljelle ole jäänyt kuin kaksi kyyneltä ja pölykerros.

Ja vaikka kaikki tuntuu yhtä aikaa aivan liian vahvasti, en samalla tunne mitään. Olen loputtoman poikki. Hukuttaen tuskani murhiin ja Pablo Nerudaan. Puhaltaen sen pois pakkasilmaan. Mutta aina se löytää tiensä takaisin. Avatusta parvekkeen ovesta, matkastani bussipysäkiltä paikkoihin a ja b. 

Milloin saan lomaa tyhjyydestä? Lasi on puolillaan, ei siis liiemmin tyhjä tai täysi, mutta silti sen sisällöllä on tarpeeksi voimaa hajottaa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

© Kuvat ja tekstit ovat täysin omaa käsialaani, ellen toisin mainitse. Ethän siis kopioi niitä ilman lupaani.