7/29/2018

siinä on syy, et oon onnellisempi kuin aikoihin









kuvat musta c emma
paita weekday, vyö weekday, shortsit carlings

Hei ystävät, pitkästä aikaa! Elämäni kuumimmat ja siisteimmät kolme viikkoa takana. En voi kuin kuunnella musiikkia, katsella ottamiani kuvia ja itkeä onnesta. Nyt oon vihdoin himassa, yksin, ja mulla on kerrankin omaa rauhaa. Hah, tätäkin oppii arvostamaan vasta sen jälkeen, kun on kolmen viikon ajan saanut olla yksin ainoastaan vessassa.

Onnellisimmat viikot alkoi Ruisrockilla, jossa en kyllä kuvannut lainkaan. Toisaalta, eipä ne keikkakuvat tänne luonnon keskelle oiskaan sopineet. Elämäni ensimmäiset isot festarit ja vaikka oltiinkin vaan sunnuntai, niin siinä oli kyllä mun jaloille festareita ihan tarpeeksi. Käteen jäi lihassärkyjen lisäksi suomalaisen kesämiehen rusketus. Tulkaa kattomaan mua salille, niin näätte nää hyvin kiusalliset rintakehän rusketusrajat. 

Pohjanmaalla tehtiin sitä mitä aina ennenkin: juotiin mummin mehua, juostiin ampiaisia pakoon ja silitettiin eläimiä. Koko loman kohokohta oli kyllä ehdottomasti Egotripin keikka Kaustisen folk music festareilla. Aluksi mun piti mennä vaan kattomaan, kun Emma esiinty, mutta sitten korvanappiin tulikin tieto Egotripistä (ei edes puhuta siitä, miten olin missannut tän tiedon, häpeän jo valmiiksi) ja ilta venyi pitkäksi. Siellä permannolla olin kyllä onnellisempi kuin pitkään aikaan, vaikka mäkin oon lähtökohtaisesti aina onnellinen. 

Ihmettelen, miten oon onnistunut missaamaan Egotripin biisien sanoitusten nerokkuuden. Vasta muutama päivä sitten havahduin ja siitä lähtien oon vuodattanut kyyneliä. Miten kukaan voi luoda mitään niin kaunista? Egotripillä on tietyllä tapaa ollut hemmetin merkittävä paikka mun sydämessä jo useamman vuoden, mutta nyt ne teki kyllä läpimurron. Ihanaa, että elän samaan aikaan, kun miehet vielä keikkailee.

Seuraavan postauksen pyhitän eläimille (kissoja, koira ja lehmiä), koska tästä olis muuten tullut loputon. Jos kiinnostaa, pysykää kuulolla. Siihen asti, kuulemiin.

7/03/2018

sateisten kesäiltojen aatelinen




Elän sateisille kesäilloille: niille hajuille, äänille ja näkymille. Sille tunteelle, jota en voi väistää, ja joka tekee jokaisesta hellepäivästä elämisen arvoisen. Sille mielentilalle, jota en osaa kuvailla, mutta jonka tunnen niin vahvana mielessäni. Jos osaisin piirtää, piirtäisin sen.

Teen leipää, iltapalaa, kello on yksitoista. Taivas on kaunis, aivan horisontin alarajassa on tummansinistä, loppu on yhtä harmaata pilvimassaa. Naapuritaloni ovat malliesimerkkejä saturaation, kontrastin ja punaisen sävyn läträämisestä. Lokit lentävät taivaalla, ne puhuvat. Eivät minulle, mutta toisilleen. Auto ajaa märällä asfaltilla. Märällä asfaltilla, joka on vasta pari viikkoa taaksepäin vaihdettu uuteen. Haistan sateen, tummat pilvet ja lähestyvän ukkosen. Toisinaan pisarat lentävät päälleni. Tärisen.

Välähtää, kun kirjoitan. Pitkän ajan päästä jyrisee, jyrisee pitkään. Ajoittain jyrinä lakkaa, palaa takaisin, lakkaa, palaa takaisin. Samalla sadepisarat paiskautuvat ikkunaani, valuvat sitä pitkin alas ja tippuvat taas toisaalle. Tulee pitkä hiljaisuus. Avaan sälekaihtimet. Kaikkialla on pelkkää mustaa, vain katulampun lämmin oranssi valaisee maisemaa. Näyttää enemmän jouluaaton illalta kuin kesäyöltä, naapureidenkaan taloissa ei ole valoja. Joku ulkona näkee minut, mutta minä en häntä.

Ps. Meikä lähtee maanantaina Pohjanmaalle, palataan ensi kerran elokuussa! (ellen päädy postaamaan lauantaina)