29. huhtikuuta 2018

down in the comfort of strangers



Kirjojen lukemisella on aina ollut jonkinlainen yhteys kykyyni tuottaa. Ala- ja yläasteen aikana sain luettua lähes koko nuortenhyllyn kirjastosta (lukuun ottamatta Harry Pottereita, Percy Jacksoneita ja muutamaa muuta fantasiasarjaa). Muistan siihen aikaan kirjoittaneeni useita tarinoita samanaikaisesti, aina lopettamaan ja aloittamaan uudestaan jonkin toisen. Mutta kirjoitin kuitenkin, päivittäin. Lukion aikana olen tarttunut kirjaan vain silloin, kun äidinkielen kurssi on sitä minulta vaatinut. Näin aion edetä myös vastedes. Kesälomatkaan eivät ole enää lomia pelkästään koulusta, vaan myös lukemisesta. Tekstiä tulee hyvällä tuurilla kerran kahteen viikkoon ja silloinkin se on hyvin erilaista kuin muutamia vuosia sitten.

Sain juuri luettua Antti Hurskaisen esseekokoelmasta Tapan sut ensimmäiset 71 sivua. Huomaan jo nyt, kuinka sillä on välitön vaikutus siihen osaan aivoista, joka saa kirjoittamaan. Kirjoitan omaan silmääni hyvin erilaista tekstiä kuin yleensä, luinhan sentään esseekokoelmaa. Inspiroivan blogitekstin jälkeen kirjoitustyylini vaihtuu taas. Koen silti kirjoittavani minuna itsenäni, omilla sanoillani ja lauserakenteillani, oli tyyli millainen tahansa. Toisaalta taas koen vierastuvani siitä normista, jonka mukaan kirjoitan. Ehkäpä blogitekstien lukeminen ei muuta niin paljon kirjoittajaminääni, toisin kuin tarinat ja esseet. Haluaisinkin kuulla, kuinka teidän kirjoituksiinne vaikuttaa erilaiset lukemanne tekstityypit?

Tänään oli tarkoitus puhua keikasta. Yritän aina kovasti vältellä kysymystä lempibändistäni perustellen vastaustani sillä, ettei ketään tai mitään voi tässä suhteessa verrata. Totuus on silti tietyllä tapaa toinen, saan bändit paremmuusjärjestykseen - tosin ainoastaan genrejen sisällä. Parhainta kuuntelemaani rockia tuottaa Thirty Seconds to Mars. Voitte siis arvata, että olin odottanut viime keskiviikkoista keikkaa yhtä pitkään kuin, noh, kevättä. Eikä muuten jättänyt tyhjäksi. Sillä keikalla näin ehkä parhaiten sen, mitä tapahtuu, kun kaikki katsojat ihan oikeasti tykkää kuulemastaan. Ja se oli kaunista.

14. huhtikuuta 2018

tunnustan, mä bloggaan teitä varten


Kun mä alotin bloggaamaan mä lupasin ittelleni, ettei musta ikinä tulisi sellaista lässynlää-päiväkirja-lifestyle-bloggaajaa. Mutta mitä mä oon viimeiset kolme vuotta tehnyt? Ja jos ottaa edellisetkin vuodet mukaan, niin kuusi. Tavallaan en nää tällasessa lässynlää-päiväkirja-bloggaamisessa mitään väärää, pahaa tai huonoa. Luen itekin vastaavia blogeja ja oikeesti tykkään siitä sisällöstä, mitä ahmin sisääni. Kuitenkin kun kyseessä oon minä itse ja nimenomaan mun omat lässynlää-paskakuulumiset, niin tuntuu, ettei ketään ihan oikeasti kiinnosta. Vaikka just sehän on blogeissa se juttu, että luetaan siitä kuinka jollain on kevään takia taas paha allergia tai kuinka se käytti just pari sataa uusiin vaatteisiin. 

Omat arkiset kuulumiset on nimenomaan niitä tylsimpiä, joita kukaan ei jaksa lukea. Mä kirjotan jostain ja mietin, että okei, tästä syntyi tekstiä, mutta kiinnostaakohan ketään? Nimittäin jos rehellisiä ollaan, mä bloggaan nimenomaan teitä varten. Mulla on ihan miljoona vihkoa, joihin voin kirjottaa. Se, että lopettaisin bloggaamisen (mitä en siis kuitenkaan tee) ei sais mua lopettamaan kirjoittamista. Tiedättekös, tämä Bloggerin luonnossivu ei ole ainoa paikka, jonne voin sanojani tunkea. Mä en kuitenkaan uskoisi valokuvaavani, jos en saisi laittaa näitä kuvia minnekään. Instagram ei alustana innosta ollenkaan, joten onhan se ihan mahtavaa, että saan yhdistää kaksi lempiasiaa ja jakaa ne yhtä aikaa. 

Uskoakseni mun pidempään kestänyt kirjoittajan blokkikin johtui lähinnä siitä, että ahdisti se omien juttujen tylsyys. En tarkoita, että mulla pitäisi aina olla jotain maailmaa mullistavaa kerrottavaa, mutta joskus. Ja mähän huomaan, että te huomaatte sen, kuinka mun on yhä vaikeampi kertoa tylsistä asioista. Teitä pitäisi olla +150, mutta nykyään näen parikymmentä ja siitäkin lukumäärästä ehkä 3/4 tulee Facen puolelta. 

Mä haluan kyllä jatkaa. Nautin tästä hommasta ihan tosissani, tietyt asiat vaan saa mut joskus unohtamaan sen. Siksi haluankin kysyä teiltä pariltakymmeneltä ihmiseltä; mistä asioista te haluatte kuulla? Millaiset kuulumiset teitä kiinnostaa? Mistä te haluatte, että mä kirjoitan?

9. huhtikuuta 2018

broke the limit, we hit the ton


Meikä voi vihdoin todeta, että nyt on ihan oikeasti kevät. Perjantaiyönä taisi sataa, koska mennessäni kouluun haistoin ja aistin sen kevätsateen jälkeisen fiiliksen. Lauantaina matkalla kirjastoon lokit kirkui. Ja ehkäpä olen sen aiemminkin tänne todennut - kirkuvat lokit on ihan satavarma kevään merkki. Tänään taas kävelin kaupungilla takki auki, vaikka tuuli, eikä mulle tullut millään tavalla kylmä. Mä oon jopa heittänyt kaikki sukkahousut kaapin perälle ja vaihtanut maiharit tennareihin. 

Niin siitä flunssasta muuten. Oon joko nasolinriippuvainen tai sitten jollakin tapaa homeherkkä. Kaikista niistä riippuvuuksista mitä ihminen voi itselleen saada, mä oon mennyt ja valinnut nenäsuihkeen. Mutta niin, mieluummin se kun vaikka heroiini. Voin nyt olla valistavana esimerkkinä ja kertoa, ettei sitä ystäväämme saa suihkia nenäänsä päivittäin pidempään kuin 10vrk putkeen. Koska jos suihkii, niin nenä ei pian pärjää ilman.

Tänään oon saavuttanut elämäni produktiivisuuden huippukohdan: tein kokeen, juoksentelin kaupungilla hoitamassa asioita ja päätin tehdä ruokaa pitkän kaavan mukaan. Muuten tää ei olis kyllä lähelläkään huippukohtaa, mutta koeviikon vikana päivänä mulla on yleensä tapana vaan lahnata kotona ja kattoa kaikkea skeidaa hyvällä omallatunnolla. Kaupungilta hain jo mun kolmannet Marshallin kuulokkeet kahden kuukauden sisään. Aivan erittäin ihastuttavaa on tosiaan se, kun ne hajoaa ton palautusajan sisällä ja saan käydä vaihtamassa uusiin ilmaseksi. Ja nyt tää kokkikolmonen päätti taikoa makaronilaatikon, koska tortillat viidesti viikossa on suuri ei. Mun kokkaustaidoista en sano mitään muuta kuin että olen tumpelo pahimmasta päästä.