28. maaliskuuta 2018

jos se ei tapa, niin se todellakin hajottaa




Terkut täältä prokrastinaation piiristä! Koeviikon ensimmäinen päivä, mutta meikä on istunut just 5 ja puoli tuntia koneella tekemättä kouluhommia. Hienosti! Toisaalta, jos tää tällainen prokrastinaatio johtaa lopulta blogitekstin kirjottamiseen, niin en valita. Oispa huomenna sama fiilis, äikän esseekokeet kun ei ikinä mitään herkkua ole, jos kirjotusflow on jäänyt pois.

En oo tästä sen suuremmin valottanut pienintä osaakaan, mutta mä oon ollut nyt neljän kuukauden verran on-off suhteessa flunssan kanssa. Se on kylässä aina muutaman viikon, sitten oon pari viikkoa terve, kunnes se tulee taas moikkaamaan. Tässä on pohdittu kaikki mahdolliset sisäilmaongelmaherkkyydet, liian aikaiset salille palaamiset ja liian vähäiset ulkona vietetyt tunnit läpi, mutta toistaiseksi niistä jokainen on mahdollinen syypää. Meikän psyykkeellehän tää on käynyt sitten kuin ysimillinen ase, kun ei oo koskaan päässyt treenaamisen makuun kunnolla takasin. Ja ulkona käyminenkin maistuu pahvilta, kun nenä valuu, päätä särkee ja tekee vaan mieli kaivautua lähemmäs maapallomme laavakerrosta lämpimään.

Elämässäni on onneksi muutakin kuin flunssamorkkis, kuten esimerkiksi Victorian uusi tuotantokausi, Pablo Nerudan runot, yhä keväisemmät säät, falsetissa laulavat linnut sekä tietenkin kaikkien aikojen suosikkini - sateinen (lue: räntäinen) harmaus! Kyllä tää tästä vielä superiloksi muuttuu, kunhan flunssa väistyy ja koeviikko on ohi.

18. maaliskuuta 2018

pian on kevät myös iltaisin




Aion palauttaa nyt mieleni muutamaan hetkeen.

Siihen, kuinka perjantaina istuessani bussissa 15.30 näin vain hetkittäin ulos auringon paistaessa suoraan silmiini. Se osui kauniisti pysäkeillä odottaviin ihmisiin, heidän mustiin villakangastakkeihinsa ja tuulessa huojuviin hiuksiin. Kuinka kuivalla katukivetyksellä lojui tasaisessa muodostelmassa pieniä kiviä. Kuinka maassa lojuvat yksittäiset lumen ja jään laatat huusivat apua sulamisensa estämiseen. 

Siihen, kuinka pari tuntia sitten lukiessani Pablo Nerudan runokokoelmaa, viereisellä kadulla joku oli tuonut prätkänsä vuoden 2018 ensimmäiselle ajolle. Se oli jo varma merkki keväästä, prätkän pärinä, joka osittain häiritsi lukukokemustani, mutta teki minusta samalla niin onnellisen. 

Ja ainoa asia mitä voin enää ajatella on, että päivisin tuntuu oikeasti keväältä, mutta heti auringon laskiessa luulen, että on tammikuu. Pakkaset tulee aaltoina, omissa sykleissään; kaksi päivää pakkasta, kaksi päivää plussaa. Mutta pian on kevät myös iltaisin. Lupaan sen teille ja lupaan sen itselleni.

1. maaliskuuta 2018

tää rakkaus ei lopu koskaan



(löysin nää kuvat arkistoista, vuosi sitten otettuja)

Rakastamani keväthetki.
Aurinko sokaisemassa bussissa. En näe mitään.
Aurinko luomassa varjoja luokkahuoneeseen. Se kohoaa.
Aurinko lämmittämässä jäisessä tuulessa. Olisipa suoja.

Istun huoneessani ja tämä loputon tunne keväästä tulvii yli ja ympäri.
Kurkottaa minuun jokaisesta viherkasvini uudesta lehdestä, lähetetyistä kesätyöhakemuksista.
Se tarrautuu ja jää kiinni. Ei lähde pois.

Haaveillen katson lentäviä, laulavia lintuja.
Niissä on jotain niin kovin keväistä.
Tunnetta uudesta elämästä.

Rakastamani keväthetki. 
Sinä tulit taas.