24. helmikuuta 2018

elän, vaikken ilmoitakaan itsestäni




Ihan mieletöntä olla taas täällä. Kirjoittaa. Viime yönä pää sanoi jotain, unohdin sen kyllä jo. Mutta hei, se sanoi! Oon ollu kohta kokonaisen kuukauden kirjoittamatta sanan sanaa tänne ja puhuakseni totta, se on tehnyt pahaa. Tuntuu, etten petä pelkästään teitä - jokuhan siellä tätä vielä lukeekin, eikös? - vaan petän myös itseni, kun en osaa enkä voi. En osannut enkä voinut. Tai mistä sitä tietää, pystynkö tähän oikeastaan edelleenkään. Onko kaikki puuroista vai ei... Mutta sormet liitää näppäimillä niin kuin ennen.

Muutama viikko taaksepäin naapurini puhui lapselleen täyskeväästä; linnut laulaa puissa ja bussit on heränneet talviunilta, ne kulkee taas. Tytär ei uskonut, nauroi vain. Niin nauroin muuten minäkin, mutta ihan siksi, että tämä kyseinen isähahmo oli hyvinkin oikeassa! Silloin tuntui keväältä, tuntui niin mielettömästi, että teki pahaa ajatella hiihtolomaa. Eihän keväällä voi hiihtää? Kun kaikki lumihan sulaa ja jäljellä on paikoittain alastonta asvalttia. Joka tapauksessa nyt on vihdoin oman hiihtolomani toiseksi viimeinen päivä ja kun vihdoin voisin julistaa kevättä, niin ulkona on kauniit -15 astetta ja tuulen takia tuntuu kuin -666. Kevät-ennustaja-Anu ottaa siis aikalisän ja palaa taas pian puhumaan säästä. Sehän on tärkeintä.

Vaikkei blogissa tapahtuisikaan mitään, niin minähän elän. Tämän tosin tiesittekin jo, itse en vain vielä. Raahasin kaverit Seurasaareen oravia varten, vastaan tuli vain näitä sinimulkkuja (ha ha haaa, parhaat jutut tarjoaa vaari). Ja juu, ihan mitään lintukuvaajaa musta ei parissa tunnissa saatu ruodittua, hyvä jos koskaan, mutta kaverit tykkäsi ainakin. Lintujen jalat tuntuu kuulemma kivoilta sormilla. Minähän en sitä voisi edes tietää. Kuvasin myös wanhoja ja olin kipeänä koko tämän historiallisen hiihtoloman. Sinne meni ne kauniit Pyhätunturin maisemat. Mutta nolla prosenttia katkeruutta, koska hitto vie mä pystyn taas kirjoittamaan!!

1. helmikuuta 2018

lamaannun sillä samalla sekunnilla



Tekee mieli kirjoittaa, mutta lamaannun sillä samalla sekunnilla, kun avaan luonnoksen ja oikeasti yritän. Ajatukset on yksi iso, jähmettynyt puuro. Ei pitäisi kirjoittaa, jos ei lähde. Mutta kyllä kaikki vähänkin kirjoittamisesta pitävät tietää sen tunteen, kun haluaa vain sanoa ja huutaa. Sanoa ja huutaa, mutta kädet on sidottu yhteen ja kuula upotettu aivoihin. 

Jos odotan päivän tai toisen, tuleeko tekstiä paremmin? Entä viikkoja tai kuukausia? Ei tule. Sen tiedän siitä, ettei nytkään ole helpottanut. Kirjoitan ja toivon, että jossain vaiheessa kaikki helpottaa ja saan sanani takaisin. Mutten tiedä, käykö niin nopeammin, jos vain odotan vai jos teen jotain sen eteen? Jos riuhtoisin ees taas, että siteet hellittäisivät. Pistäisin pipon päähän sisälläkin, jotta kuula sulaisi. Lyijyä kun on, sehän sulaa.

Oikeastaan havahduin vasta äsken siihen, kuinka ikävää on kirjoittaa surullisista asioista. Näitäkin kuvia varten oon jo muutaman päivän ajan yrittänyt saada jotain lauseita. Mutta ei vaan lähde. Ja inhoan kirjoittaa siitä, kun ei onnistu. Että vaikken itsekään pidä ällöiloisista vaaleanpunaisista blogeista, niin tavallaan ymmärrän, miksi tyypit kirjoittaa mieluummin iloisista asioista.

Tsekatkaa hei tää video.