26. joulukuuta 2017

sanoja omasta syyllisyydestäni




Istun huoneessani, en kylläkään kotona, vaan mökillä. Kuuntelen musiikkia, vaikka aivot huutaa, etten saisi. Ettei kannattaisi. Päätä särkee ja tekstiä on muutenkin vaikea tuottaa, kun taustalla karjuu mies ja alitajunta tarjoaa näppäimistölle biisien lyriikoita, ei omaa tekstiä. Kirjoitanpa kuitenkin. Lähinnä omasta syyllisyydestäni. Siitä, kuinka on ollut vaikea tarttua kameraan ja kuvata. Ja ehkä tavallaan myös kirjoittaa. 

Myönnettäköön, että viime aikoina olen ollut uskollisempi Yle Areenalle kuin kameralleni. Eilistä ja tätä päivää lukuun ottamatta tartuin kameraani viimeksi kunnolla syyslomalla. Syys-vitun-lomalla, ajatelkaapa sitä. Siirrän vastuuta ja syytän Helsingin huonoja säitä, pitkiä koulupäiviä ja tolkutonta itsekriittisyyttäni. Mikään kuva ei tunnu hyvältä, hienolta, oikealta. Aina pitäisi olla parempi ja aina jokaisessa kuvassa on jokin asia huonosti. En tavoittele täydellisyyttä, ainakaan myönnä sitä, mutta omia kuviani katsoessa en näe edes ihan ookoo -materiaalia. Ja juuri tästä olen yrittänyt päästä eroon.

Törmäsin taannoin Instagramissa valokuvaustiliin ja sitä selatessa tajusin, ettei ongelma niinkään ole omissa taidoissani vaan siinä, kuka kuvan on ottanut. Ja tällä tarkoitan sitä, että osa omasta materiaalistani on sellaista, joka olisi luultavasti hienoa omissa silmissäni jonkun toisen blogissa, muttei sillon, kun tajuan itse ottaneeni kuvan. 

Joka tapauksessa, vaikkei omat ruutuni usein silmiäni miellytäkään, yritän jakaa niistä edes siedettävimmät tänne. Ehkä täällä on joku, joka ei katso kaikkea niin kriittisesti. Intoni kirjoittamiseen on onneksi palannut. On aina hieman helpompaa julkaista kuvia, kun haluaa tekstin ulos.

Osaako kukaan suositella objektiivia, jolla maisemakuvissa jopa havupuut olisi tarkkoja? Oon selannut liikaa eri vaihtoehtoja, mielenterveys kärsii.

9. joulukuuta 2017

miten kirjoittaminen helpottaa

Olin aina varma, että kaamosmasennus oli keksitty juttu ja ettei se purisi muhun koskaan. Rakastinhan pimeyttä, siinä loistavia katuvaloja ja yksityisyyttä kulkiessa. Tänä vuonna on ehkä otettava kaikki takaisin ja myönnettävä, ettei kolmelta laskeva aurinko oikeastaan motivoi tekemään yhtään mitään. Siinä missä kaksi viikkoa sitten elin kuin supernainen hoitaen kaikki asiat hetkessä, nyt tuntuu, ettei mikään onnistu. 

Pitkään aikaan päässä ei ole pyörinyt yhtäkään lausetta. Kaikki kirjoittaminen on tuntunut ihon sivelemiseltä raastimella. Nyt viimein, äsken, kulkiessani jo useita kertoja manaamiani Helsingin tuulisia katuja, tuli päähäni vihdoin jotain. Muutama lause ja pari irrallista sanaa. Uskalsin avata tämän yhden kuvan sisältävän luonnoksen ja nollata. Ja vaikkei vielä menisikään aivan kuten romanttisissa talvielokuvissa - luntakaan ei ole - ehkä kahden viikon päästä tunnelmissa on selkeä muutos.

Pian jo perinteeksi muodostunut tapa listata edellisten viikkojen positiivisia asioita viimeiseksi ei jää tässäkään postauksessa välistä. Viikko sitten oli Haloo Helsingin keikka, joka oli kyllä aivan mielettömän kova. Sanon näin kaikista keikoista, mutta ehkäpä käynkin vain hyvillä keikoilla, heh... Lähetettiin myös laatikollinen Sisuja Saksaan ja odotetaan nyt sen saapumista määränpäähänsä. Suomi täytti sata, kävin muutamissa pikkujouluissa ja katselin, kuinka toiset valmistui (onnea heille!). Että onhan tässä kaikesta huolimatta mennyt aika hyvin.

Nyt kyllä tiivistyy hyvin se, miten kirjoittaminen auttaa kymmenessä minuutissa.