23. lokakuuta 2017

ikävä ei minua enää tavoita


Ollaan päästy siihen aikaan vuodesta, että junassa istuessa voi katsella edessä olevien sähköisinä leijuvia hiuksia ja pohtia, leijuvatkohan omatkin yhtälailla. Että ulkona ilman lapasia kulkeminen on vain niille, joiden sormet eivät jäädy tai kuivu yhtä nopeasti kuin omani ja että syyslomastakin on jäljellä enää jokunen tunti. Sen ensimmäiset käytin onneksi erittäin onnellisena, parhaan kaverini luona.

Miten onnellinen voi ihminen ollakaan jossain muualla kuin kotikotona, siinä osoitteessa, jonka jokaiseen lappuun kirjoittaa. Mitään hienompaa en tiedä kuin sunnuntai-aamuna kiireessä hotkitun aamupalan, koska "pakko päästä ulos kuvaamaan, siellä on niin kaunista". En mitään hienompaa kuin ränsistyneet puurakennukset teiden vierustoilla ja puut syksyisine lehtineen roikkumassa niiden yllä. Mitään hienompaa kuin pitkän kävelylenkin parhaan kaverin, koiran ja kameran kanssa sumuisena aamuna. Nuo sunnuntai-aamut, aamut ylipäänsä, tekevät elämästä elämisen arvoista. 

Ja ensimmäistä kertaa ikinä en ollut kuin veitsellä sydämeen lyöty istuessani paluujunassa. Ehkä opin vihdoin arvostamaan kokemaani ja pääsemään yli ikävästä, käsittelemään sitä eri tavalla. Näenhän sen kaiken kuitenkin pian uudestaan.

4. lokakuuta 2017

where's the clock, i thought i heard it once





"Nyt tuntuu oikeastaan ihan oikealta. Kun kuljen paksumman takkini kanssa jäätymättä ja kun tuuli tarttuu sateenvarjooni riepotellen sitä puolelta toiselle. Kun kaatosade kastelee reppuni, vaihtaa suuntaa ja sotkee lasieni linssit. Kun pyörätie on sakeana keltaisista lehdistä ja maljakossani lojuvat neilikat eivät suostu avautumaan."

Tässä istuessani ulkona olevat korkeat koivut vaappuvat puolelta toiselle ja ikkunani nurkassa vaanii tumma pilvi. Osa puiden lehdistä on kirkkaan oransseja, osa keltaisia. Hahmottelen sanoja vihkooni, toisinaan huomioin tämänkin osan, lisään lauseen tai kaksi ja vaivun taas toiseen maailmaani. Koskaan en tee mitään yksin. En ainakaan tänään. Niin, kirjoitan runoja. Tarinoita kaikesta kaikille pitäen ne kuitenkin täysin salassa. Suljen mustat kannet toivoen, ettei kukaan koskaan siihen vihkoon kajoaisi.

Olen paennut todellisuutta unettomilla öillä, hukuttamalla pääni musiikkiin aina päänsärkyyn asti. Se soi taas liian kovalla. Silti korviini karjuvat miehet tuntuvat paremmalta vaihtoehdolta kuin radiohiljaisuus. En enää kuule seinäkelloanikaan, ehkä se kuvastaa sydämeni sykettä. En osaa nukahtaa hiljaisuudessa.