8/27/2017

injecting happiness into my veins

Haa, ansaitsen mitalin tästä jatkuvasta kuvien määrästä - ja laadusta. Ei oo vaan tullut kuvattua, on ollut kiire elää. Kerrankin. Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt hengittäessä sitä itseään, elämää. Oon ollut tajuttoman onnellinen, vähän eksynyt toisinaan, mutta onnellinen. Nyt tälleen sopivasti kurkkukipua kantavana mulla oli aikaa ja oikeasti halua tulla tänne takaisin. Missasin Suomenlinnan, mutta jostain typerästä syystä hymyilen täällä silti itekseni ja kuuntelen nostalgisia biisejä. Olen onnellinen.

Kävi niin kivasti, että tutustuin ekalla viikolla yhteen saksalaiseen vaihtariin. Oon syöttänyt sille Sisu-pastilleja ja nyt menee jo 3 purkkia päivässä. Vapaaehtoisesti. Enemmän kuin mulla ikinä. Ollaan kavereiden kanssa kierrätetty sitä ympäri stadia, opetettu sille suomalaisen verbaliikan alkeita ja keskusteltu mm. siitä, kuinka Saksassa ei ole karhuja vapaana missään. Että anteeksi mitä? Helsinki on kuulemma ihana ja meiän koulusysteemi on hurjasti kivempi kuin siellä niillä päin. Kouluruoka on kuitenkin paskaa, mutta sehän ei yllättänyt ketään. 

Tää viikonloppu on menny upeesti kurkkukivun kanssa kituen. Eilen oli vielä ihan ookoo fiilis, menin jopa Luonnontieteelliseen museoon, mutta tänä aamuna tuntu vahvasti kuolema. Nyt toivotaan, että nää 55 tippaa Carmolista (en hei ottanu kaikkia samana päivänä, don't worry) vaikuttaa pian, jotta pääsen huomenna ekaa kertaa puoleentoista (!!) vuoteen pelaamaan sählyä. 

8/13/2017

haluaisin vain olla tarpeeksi hyvä

Opiskelen koulussa, jossa suunnilleen 80 prosentilla tyypeistä on se oma juttu. Mä kuulun siihen 20 prosenttiin, jolla ei oo omaa juttua. Ei mitään elinikäistä harrastusta, jota rakastaisi enemmän kuin hengittämistä tai joka olisi itselle se happi. Ja vaikka mä suurimman osan ajasta oon täysin ookoo tän asian kanssa, tulee välillä tilanteita kun kysyn itseltäni, että miksen mä osaa mitään noin hyvin? Miksei mulla oo sitä mun juttua?

Onhan mulla tavallaan kirjoittaminen ja valokuvaaminen. Oon duunannut kumpaakin ihan tosi pitkään, mutten siltikään oo kummassakaan mitenkään huomattavan hyvä - vähintäänkään, kun verrataan kouluni muihin valokuvaajiin ja kirjoittajiin. Yritän hokea itselleni, ettei mun tartte tai pidä olla yhtä hyvä ja että valokuvaan ihan eri asioita, mutta millä perusteella sen kuuluisi edes toimia? Säälittävää, ihan hiton säälittävää, myöntää, että mua joskus harmittaa se, ettei mulla oo sitä omaa juttua josta muut mut tunnistaisi. Että juu tää bloggaaminen, mutten laske tätä taidoksi. Lataan nettiin suorakaiteen muotosia pikselihirviöitä ja painan kirjaimia näppäimistöllä. Synnytän jotain, muttei se ole sama asia kuin esimerkiksi 10 vuoden soittokokemus jostain rummuista.


Istun salissa ja kelaan, että hitto kun on hyvää musiikkia ja ai että toi laulaa hyvin! Ja joskus onkin ihan loppuun asti kivaa. Toisinaan se vaan iskee taas kasvoille, se vihainen naama pään sisällä, joka kiroaa sitä, kun en itse osaa. Että voi kun minäkin ja jos vaan oisin alottanut ja jos vaan oisin suostunut. Myöhäistä pyllistää, kun paska on jo housuissa. Niinhän se menee... Että mitä minä täällä enää pyllistelen, kun en koskaan tule olemaan harrastanut 16-vuotiaana kymmentä vuotta jotain. 

Eikä mun tilanne oo sellanen, että haluaisin olla jossain asiassa maailman paras. En todellakaan. Haluaisin olla tarpeeksi hyvä itseni mielestä. Että kehtaisin esiintyä ja seistä sen oman duunini takana ehkä jopa ylpeänä. Mua ahdistaa kuulla, jos joku mun tutuista tai kavereista on lukenut mun blogia. Mua ei haittaa jos ne lukee, en vaan halua kuulla. Kun tuntuu heti, että ne ajattelee mun ajattelevan olevani jotenkin hyvä tässä. Ja muutenkin, se tuntuu vaan tosi tyhmältä. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi lukea mun tekstejä ja katsoa mun kuvia, kun ne ei mun mielestä erotu millään tavalla?

Oon yrittänyt löytää keinoa kiertää tätä ongelmaa, ihan täysin tuloksetta. Päädyn aina vaan samaan loppuun: ei mulla oo omaa juttua. Ei vaikka kuinka miettisin kaikki jostain erilaisista tavoista syödä viinirypäleitä kirjoitustyyliini. Mutta ehkä jos musta tulee ensihoitaja, ehkä mulla sitten on se oma juttu.

Onko teillä samaa ongelmaa vai ootteko löytäneet sen oman juttunne?

8/06/2017

on tullut aika päästää irti











Mutta ehei, ei sentään blogista. Vaan mökkeilystä. Enkä varmasti jää kaipaamaan mitään pienintäkään yksityiskohtaa siinä muutaman neliön huoneessani. En verhotonta ikkunaa, huoneeseen kajastavaa aamuaurinkoa, lintujen viserrystä iltaisin. En mitään. Koska minut on yksinkertaisesti luotu nukkumaan huoneessa, johon kuuluu satojen ohi ajavien autojen äänet.

Pääsen taas antamaan teille sarjasuosituksen, nimittäin oon tutustunu sellaseen kuin The Bletchley Circle. Kausia yhteensä kaksi ja jaksoja seitsemän, eikä enempää ilmeisesti tuoteta. Viimeisille lomapäiville siis jotain tekemistä. Katoin sen ite kahessa päivässä ja voin sanoa, että oli ihan tajuttoman kova. Löytyy Netflixistä ja myös Yle Areena näyttää sitä nyt kerran viikossa.

Ja on muuten ihan pakko vannoa tänne, teille ja itselleni, että lupaan panostaa matikkaan ja eritoten historiaan sekä ruotsiin ja terveystietoon ja biologiaan sekä myös ehkä hieman enemmän englantiin. Voidaan sitten ensimmäisen jakson koeviikon jälkeen katsoa, miten osa toteutui ja miten osa jäi pahasti toteutumatta. Voitte myös jakaa parhaimmat opiskeluvinkkinne matikan saralla, tuntuu aina että onnistun tunneilla ja himassa, mutta kokeessa aivot on kuin litran jääkahvin juomisen jälkeen. Eivät toimi siis. Ja se näkyy numeroissa.