28. kesäkuuta 2017

no one's gonna save you from the beast about to strike








Jes, nyt tuntuu joltain! Ei ihan vielä kesältä, mutta joltain, joka on hyvin lähellä kesää. Lähden nimittäin alle viikon sisällä parhaan kaverini Emman luokse Keski-Pohjanmaalle! Ja mikäli tämä loma toistaa samaa kaavaa kuin edelliset, siinä Emman kanssa kissanpentuja silittäessä tuntuu ihan oikeasti kesältä.

Juhannus meni samaan tapaan kuin edelliset, vaikka tänä vuonna ei omaa kokkoa pystytetykään. Valokuvasin ja istuin laiturinnokassa haaveilemassa. Kävin kiertelemässä lähimaastossa ja säikähdin viereen hypännyttä jänistä luultavasti paljon enemmän kuin se säikähti mua. Olin jo täysin varma, että puskista oli hypännyt juhannuksen sekoittanut kylähullu kirveen kanssa. Muutamaa minuuttia myöhemmin näin ketun juoksevan jäniksen perään. Niillä oli varmaan hieman villimmät treffit.

Mua on muuten alkanut taas pyörryttämään. Aivan joka tilanteessa, vuorokauden jokaisena hetkenä. Oon juonut, ollut varjossa, ollut auringossa, ollut neljän seinän sisällä. Kokeillut ihan kaikkea, nostanut jopa jalat kattoon, mutta se tulee aina takasin. Toisinaan pyörryttää vähän, toisinaan paljon. Absoluuttinen nollapiste on vielä hakusessa. En kohta kestä tätä enää, lähettäkää kahvia helpottamaan.

Mites teiän juhannus ja tulevat kesäsuunnitelmat?
Ps. Oon nyt postaamatta jonkun 3 viikkoa, kun en pääse tuolla Keski-Suomessa oman koneeni ääreen.

18. kesäkuuta 2017

no need to say it, i know, i'm the cutest watchdog ever


 Elämä on kaunista, kun
      .... saa uudet mustat farkut
      .... saa kävellä hienojen talojen kotikaduilla kaverin kanssa
      .... juo kahvia
      .... ostaa uusia kasveja
      .... hymyilee tuntemattomalle ja hän hymyilee takaisin
      .... katsoo söpöä koiraa silmiin ja se katsoo takaisin

Minäpä minä, just minä, olen nyt uusien mustien farkkujen onnellisin omistaja. Kävi niin kivasti, että Monkin farkut haisi aivan kuolemalta, joten päätin käydä Carlingsilla testaamassa noita Karveja toista kertaa ja katsos kummaa, nehän sopi! Aivan täydelliset yksilöt, istuu just hyvin, eikä kuulemma veny käytössä (siis edes sitä pientä vähääkään) ja mustan värin pitäis kestää 10 kertaa paremmin. Hallelujah! Harmikseni homma meinasi eskaloitua pahemman kerran leikatessani hintalappua vähän sinne päin. Tilanne pelastui 15 minuutin neulalla tökkimisen jälkeen.

Nää kaksi lomaviikkoa on kyllä tuntunut kahdelta vuodelta. En valita, hyvä vain, jos pystyn huijaamaan aivojani pikkusen. Jaksaa sitten syksyllä paremmin, kai. En oo tosiaan kauheesti tehnyt mitään, treenannut, ulkoillut ja rääkännyt kavereita mun tylsillä jutuilla. Juonut kahvia, rapsuttanut koiraa ekaa kertaa yli puoleen vuoteen, ihastellut Skattan rakennuksia ja virnistellyt itsekseni. Ja tehnyt sitä ihan kaikista tärkeintä eli käyttänyt näitä kauniita kesäpäiviä lempparisarjan, The Musketeersin, katsomiseen! Kaikki kaudet on katottu ja voi ääk oikeesti. Rakastan sitä sarjaa eniten kaikista koskaan ja nyt se on ohi. En vastusta, mikäli päätätte ostaa mulle kaikki tuotantokaudet.

11. kesäkuuta 2017

kuiskattuja ajatuksia menneestä, nykyhetkestä ja tulevasta





Kello on 18.43, kun kirjoitan tätä tekstiä. Tuijotan näitä sanoja, pohdin seuraavia lauseita ja näen nälkää. Suunnittelen seuraavan viikon ohjelmaa, haaveilen Monkiin ilmestyvästä uudesta (farkku)mallistosta ja prosessoin mielessäni Knausgårdin Taisteluni-kirjasarjan ensimmäisen osan tapahtumia. En ole päässyt vielä loppuun, puhutaan tästä siis myöhemmin uudelleen.

On halua kirjoittaa, muttei ole asiaa. Halua sanoa jotain, tökkiä olkapäähän ja kuiskata, mutta mikään aihe ei tunnu miltään. Mieleeni tulee lause, mutta se katoaa heti muutaman sekunnin päästä selatessani jotain artikkelia, tekstiä, postausta. Osa mielestäni huutaa nälkää, osa käskee pysymään tässä. Ei kaapissa kuitenkaan ole mitään. Ehkä kananmunia, jääkaapissa kylmettynyttä avokadopastaa ja ruisleipää. 

Eteisen naulakossa odottaa hylätty farkkutakki, joka pussittaa selästä eikä istu enää harteiltakaan. On kaikin puolin liian pieni, mutta silti juuri sopivan kokoinen bändilogoilleni ja niiteilleni. Pitäisi ostaa uusi takki. Irrottaa logot vanhasta ja vaihtaa uuteen. Mutta kun se sattuu liikaa. Lompakkoon, sormiin. Kesäkin loukkaantuu, kun vietän tunteja sisällä langanpätkien, saksien ja neulojen ympäröimänä. Ehkä se antaa anteeksi. Ehkä.

7. kesäkuuta 2017

the seat of power is in danger






Jo neljäs virallinen lomapäivä, eikä vieläkään tunnu oikein miltään. Vaikka valmistan lounaita shortsit ja villasukat jalassa, huidon hyttysiä pois kasvoiltani ja mietin, että nyt olisi hyvä jätskisää. Enkä edes pidä jäätelöstä. Siltikään ei vaan tunnu kesältä. Ihan kuin nyt olisi jokin kevään epämääräinen väliloma, vapun tai pääsiäisen tapainen parin päivän turhake, jonka aikana ehtii mökille ja takaisin. Mutta ei, nyt on kesäloma. Ke-sä-lo-ma. 

Mariseva, mankuva ja natiseva sieluni on kuitenkin ollut ihan mielissään eteen aukenevista valokuvausmahdollisuuksista. Kukkia on, herranjumala, kukkia on, vaikka luulen joka vuosi, että kesän ainoat kukat ovat kirsikankukkia. Yllätyn luontoon, tässä tapauksessa pihalle, astuessani, kuinka nurmen päälle istutetut kukat kukkivatkin. Toivoa on jäljellä, kamerani tulee taltioimaan vielä vaikka kuinka monen kukan kukoistuksen. Ja te saatte olla todistamassa. 

En voi vastustaa kiusausta olla hehkuttamatta ykkösvuotta. "Voi pyhät paistuneet neitsyet", totesi Bella syksyn puolella. Näihin neljään sanaan uppoutuu kyllä hyvin tänhetkiset fiilikset. En tajua, miten oon saanut kavereita ja viettänyt tajuttomasti liikaa aikaa murhasarjojen parissa saaden silti ihan ok -numeroita kokeista - ja kursseista. Ja siinä samassa ehkä jotenkin onnistunut avaamaan mieleni sisältöä tänne, erittäin epäaktiivisesti kylläkin. Joten jos mäkin pystyin, tekin pystytte.