11/26/2016

any given sunday

Päivitystä täältä kesäisestä Helsingistä. Nurmi vihertää kauniimpana kuin mun silmät, eikä lumesta ja lähenevästä joulukuusta näy merkkiäkään. Ei edes lämpötilan kannalta, kun plussaakin on kuutisen astetta ja lapset parkuu liian kuumia pipoja bussissa. Mihin tuo ylemmän kuvan talvi katosi? Olin jo päivätolkulla ehtinyt haaveilla kauniista, lumisista rakennuksista kaupungilla ja itsestäni kiertelemässä niiden pihoilla kamera kourassa. Ei tainnut luontoäiti olla ihan samaa mieltä...

Hyvää yötä ja huomenta, päivistäkin oon mennyt koeviikon takia aivan sekaisin. Joka päivä on sunnuntai. Silti marssin päivittäin koululle muutamaksi tunniksi. Palaan, luen tovin seuraaviin kokeisiin ja päätän, että murhat on tuplasti kiinnostavampia kuin orjuus keskiajalla tai evoluutio. Hetkeä ennen koetta mietin, että oiskohan sittenkin pitänyt vaihtaa murhien ratkomiset johonkin vähän hyödyllisempään. Myöhäistä. Enää 4 koetta ja sitten saan uudet mustat farkut (ne Karven, joista haaveilin jo kuukausia sitten) sekä luvan kuluttaa päiviä miten lystään.

11/19/2016

silence like a cancer grows



Hei wau, oon pystynyt uskottelemaan itelleni, että mulla on koulun takia kiire enkä siksi oo ehtinyt huomioida tätä osaa internetistä. Nimittäin mun blogia. Viimeisimmät viikot on kyllä toisaalta mennyt sen verran nopeeta tahtia, etten edes muista viime päivien tapahtumia. 

Mun hitaasti etenevä sokeus on ainakin saanut jotain helpotusta silmälaseista. Elämäni ensimmäisistä. Oon joutunut pitämään hiuksiani kiinni tai muuten vaan hassuilla virityksillä, kun ne muuten tarttuu sankojen taittokohtiin. Hallitsen tän ammattisanaston paremmin kuin hyvin. Tästä johtuen mun normaali hiustyyli näen-kaikki-mutta-kukaan-ei-nää-mua on joutunut lomalle. Höh. Oon myös useita kertoja luullut pitäväni aurinkolaseja ja tuijottanut ihmisiä hävyttömästi suoraan silmiin pidempään kuin 5 minuuttia. 

Kävin piikittämässä itseeni vähän lisää teatteria, kun äidinkielen ykköskurssi sitä niin kovasti vaati. Teatteri Takomolla on magee sisustus aulassa, suosittelen menemään jopa ihan vaan sen takia. Itse kävin katsomassa Noitavainon ja nauroin vatsalihakset kipeäksi mustan huumorin takia. Lisähauskuutta toi ehdottomasti tosikoiden vakavat ilmeet kaikista raaimmissa kohdissa. When you have no one, no one can hurt you.

11/03/2016

i will feel the pain and stay

(Luethan ensin tarinan edellisen osan päästäksesi siihen sisälle)

Suolaiset korvapuustit, kliseiset biisien lyriikat ja hitaasti jäätyvä keho unohtuivat hyvin nopeasti, kun näin sut. Ei tarvinnut olla maailmanluokan Bond tajutakseen, että sä olisit voinut olla siellä tapahtumassa. Että sä olit siellä. Olisin varmaan mennyt sinne kuitenkin, mutta edes sateinen sää ei voinut pysäyttää, kun tiesin, että mulla olisi mahdollisuus nähdä sut. Ja niin mä näin. Kävelit mua ja Roosaa vastaan. Selitit jotain omalle kaverillesi, tuijotit suoraan eteenpäin ja elehdit käsilläsi. Roosakin selitti mulle jotain, mutta se kaikki meni ihan totaalisesti ohi sydämen hypätessä kurkkuun. Mä olin ollut oikeassa.

Jännityksen ja pahan olon tunne valtasi mut niinkuin vanhoina aikoina ennen esitystä. Empatia on joskus todella vittumainen asia. Tuijotin leipää syövää Essiä ja heiluttelin lapasia käsissäni yrittääkseni hillitä jännitystäni. Jalat tärisi innosta pöydän alla ja hymy puski esille, vaikka aihe ei mitenkään erityisen iloinen ollutkaan. Tiesin, että sä olisit siellä. Tällä kertaa mä tiesin varmasti. Tiesin, että sä näyttelisit mun edessä, katsoisit mua silmiin, nauraisit, kumartaisit ja tekisit asioita, joita en tässä vaiheessa osannut kuvitellakaan. Improvisaatiotahan se oli, mitä mä olisinkaan voinut ennustaa. Olin nähnyt sut videolla, jolla esiteltiin kaikki näyttelijät. Kaverini tavoin sunkin naama vilahti ja ääni kuului.

Katsoit mua syvälle silmiin ojentaessasi käsiohjelmaa. Tuntui kuin olisit nähnyt mun sisälle. Kuin olisit saanut tietoosi kaikki mun ajatukset siltä seisomalta. Et sä kai saanut. Osa musta ajatteli, että sä tunnistit mut. Nauraessasi lavan reunalla näin sun silmät, jotka katsoi muhun päin ihan kuin tarkistaakseen, nauroinko minäkin. Ei se kai mennyt niin. Tyhmä minä ja tyhmä mielikuvitus. Tyhmät toiveajatukset. Nauroin esityksen aikana niin paljon, että jouduin pyyhkimään kyyneliä silmäkulmista ja poskilta. En oikeastaan tiennyt, itkinkö, koska kohtaukset oli hauskoja vai koska tiesin, että tässä tää taas oli.