2/15/2020

hautajaiset




Tervetuloa hautajaisiin.

Aloitin bloggaamisen joskus ala-asteikäisenä nuorena neitinä, joka kiroili sopimattoman paljon ja kantoi kutsumanimeä Myy. Silloin oli vielä jokin meidän ikäisten juttu kirjoittaa blogia Suntuubiin, Blogger nähtiin rumana ja mahdollisuuksia rajoittavana pohjana blogille (ei tajuttu, että täälläkin voi koodata ulkoasua mielin määrin). Jossain vaiheessa Suntuubin pikkuvanhat bloggaajat siirtyivät myös tälle alustalle ja osa tästä eteenpäin ties minne. 

Minä jäin, mutta nyt lähden.

Bloggaaminen on aina ollut tosi iso osa mua ja mun kasvamista, en ole hirveän montaa kuukautta tai vuotta elänyt ilman omaa blogia. Aina on ollut jokin projekti meneillään. Blogin x lopettamisen jälkeen olen jo luonut blogin y. Niin se on aina mennyt. Illicit hiraeth on ollut kaikista blogeistani kuitenkin se pitkäaikaisin ja tärkein. Tämän kanssa oon ihan oikeasti kasvanut ja kehittynyt. Neljän ja puolen vuoden sisälle on mahtunut vaikka mitä. 

Oon pyöritellyt blogin lopettamista jo pari kuukautta. Siinä on jotain todella pelottavaa. Kuin menettäisi raajansa tai jotain. Mun identiteettiin liittyy vahvasti bloggaaminen. Kehtaanko riistää osaa itsestäni itseltäni? Onko mulla oikeasti syytä tehdä tätä? Miksi ylipäänsä teen näin? 

Koska tää ei tunnu enää oikealta. Ei huvita. Tuntuu turhalta. Kuin huutaisi yksin metsässä, eikä edes tuuli heiluttaisi puiden lehtiä vastaukseksi. Kuin vastauksena olisi pelkkä hiljaisuus. Harmaa taivas, paikalleen seisahtaneet puut ja surullisen kuolleina nuokkuvat kukat. Siltä musta tuntuu, kun kuvaan, kirjoitan ja julkaisen.



Oon ollut varmaan kaksi kuukautta aikalailla hiljaa. Mulla on mennyt todella vaihtelevasti, kuten jo viime postauksessa mainitsin. Salilla on mennyt hyvin ja töissä on mennyt suht koht hyvin (välillä on varsin hupaisaa ja välillä en toivo mitään niin paljon kuin vapaapäivää). Bloggaamisen lopettamisen tiedostaminen on aiheuttanut suurta alakuloisuutta, ja oonkin ollut aika maassa varmaan viimeisen viikon. Hah. Tässä samalla oon alkanut kyseenalaistaa vähän kaikkea muutakin elämässäni. Pääsenkö ikinä opiskelemaan ensihoitoa? Milloin pääsen muuttamaan omaan kotiin? Haluanko sittenkään mitään niistä asioita, joista olen pitkään haaveillut? Olen tuntenut oloni aika eksyneeksi.

Entäs mitä sitten tulevaisuudessa? Ajattelin räiskiä menemään tuolla viime syksynä ostamallani kahden ja puolen euron filmikameralla. Ajattelin kirjoittaa runoja ja piirtää tuohon varsin salaperäiseen ja yksityiseen sinikantiseen vihkooni. Ajattelin hakea opiskelemaan, ja tehdä kaikkeni, jotta pääsisin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Ajattelin vihdoin muuttaa omaan kotiin. Ajattelin nauttia.



Halusin kirjoittaa tämän hautajaistekstin erityisesti itseäni varten. Halusin muistella, millaista on ollut blogata lähes koko lapsuuden ja teini-iän ajan. Miltä tämä on tuntunut ja mitä se ihan oikeasti on merkinnyt mulle. Halusin myös kaiken reiluuden nimissä ilmoittaa kuolemasta sitä koskettaville. Ehkä joku satunnainen ihminen lukeekin tätä aktiivisesti. Mun lempiblogit on aina vaan yhtäkkiä hiljentyneet, mutta mulle tällainen eräänlainen lopetus tai epilogi on tärkeä. 

Kiitos teille, kun olette lukeneet ja jutelleet. Kuunnelleet. On merkannut ihan älyttömän paljon, että jotkut on jaksaneet seurata mun elämää. Mun tuottamia asioita. Toivottavasti ootte saaneet tästä jotain irti, edes joskus.

Kuvissa esiintyy blogille ostamani hautajaiskukat, jotka vielä toistaiseksi kukkivat iloisesti.
Pidän tätä blogia täällä julkisena vielä hetken, kunnes pistän sen yksityiseksi. Hyvää jatkoa.

2/03/2020

tulkoon tästä se vuosi, jona rakastun

// aivan ihana auringonnousu // taas se aurinko dominoi //

// trooppista tunnelmaa Kiasmasta // geneerinen //

// lintu istui kellon päällä ja jostain syystä mua nauratti se aivan älyttömästi // selfie koiran kanssa on aina hyvä selfie, eikös niin? //

Hieman outo fiilis kirjoittaa taas. Olin koko tammikuun kirjoittamatta yhtään mitään lukuun ottamatta tekstiviestejä ja hakusanoja Youtubeen. Inspiraatio aivan kaikkeen katosi, kenties osittain kulman takaa hyökänneen flunssan takia, kenties ihan vain siksi, että tammikuu näytti niin tavattoman rumalta täällä etelässä. Tänään töistä päästessäni aurinko säteili kauniimpana kuin ennen ja se mursi jotain sellaista sisälläni, joka oli pidätellyt sanoja ja halua kirjoittaa. Kirjoitin ensimmäisen runoni kahteen kuukauteen.

Jos osaisin tiivistää tammikuun tapahtumat jotenkin järkevästi, kertoisin flunssasta, silmätulehduksesta, ahdistuksesta ja onnellisuudesta. Tapahtui niin mahtavia asioita, että edelleen pysähdyn miettimään niiden olemassaoloa. Toisaalta taas salilta pois jääminen ja aktiivisen kirjoittamisen lopettaminen saivat olon hetki hetkeltä huonommaksi ja huonommaksi. Ja vaikka palasinkin saikulta salille jo muutama viikko sitten, tuntuu että parannuin oikeastaan vasta tänään. 

Blogitekstin kirjoittaminen ei näköjään edelleenkään onnistu, mutta ehkä tää tästä. Pikku hiljaa. Jonain toisena päivänä on enemmän kuvia ja sanottavaa.