15. syyskuuta 2019

työttömän terveiset






Moi sunnuntai. Ulkona on valoisaa, taivas on horisonttiin saakka valkoinen, aamuisesta kaatosateesta ei ole merkkinä enää edes märkää asfalttia. Jos menisin ulos, ehkä jonkin yksittäisen kasvin lehdellä olisi vielä viimeinen pisara. Pian sekin tippuisi, tuuli puhaltaisi sen maahan, multaan, samaisen kasvin ravinteeksi. Mutta olen sisällä. Turvallisesti viltin alla salikamoissa, täristen silti paikoin kylmästä. En usko, että tässä talossa on enää lämmin ellei ulkolämpötila lähentele kolmeakymmentä. Niinpä minä tärisen ja odotan, että uskaltaudun jossain vaiheessa salille saadakseni veren kiertämään kehossani ja sormet valkoisista kellertäviksi – aivan kuten muukin ihoni on.

Joka päivä on aina vaan enemmän syksy: kirjoitukset lähestyvät, puiden lehdet kellastuvat, vaatekaupoissa myydään tekokuiduista valmistettuja, värikkäitä "villapaitoja". Mainoksissa mainostetaan sadetakkeja, metsään katsoessani näen sienien kohoavan syyssateiden mukana. Lämpötila ulkona on lähempänä kymmentä kuin viittätoista astetta.

Olen ollut nyt kaksi viikkoa työtön, ja vaikka kykenenkin toisinaan suhtautumaan tähän enemmän lomana kuin ahdistuksen aikakautena, kaipaan jotain jatkuvaa tekemistä. Koulua tai töitä. Kirjoituksiin lukemista ei voi laskea, koska kykenen siihen täydellisesti omassa huoneessani. Tällä samaisella paikalla, jolla pidän tietokonettani, meikkaan, luen, piirrän, kirjoitan. Viime viikolla oli tekemistä vähän liikaa, tällä viikolla ei lähes mitään. Läpäisin ajokokeen tiistaina, perjantaina lainasin kirjastosta kolme romaania ja yhden runoteoksen, ja lauantaina näin kavereita. Loput minuutit, tunnit ja vuorokaudet olen lukenut kirjoituksiin, katsonut videoita ja urheillut. Ja jossain vaiheessa tämäkin on alkanut tympimään.

Ennen kuin kukaan ehtii muuta väittää, on tämä tekemättömyys ollut täysin oma päätökseni. En halunnut hakea uusia töitä ihan vielä, vaan halusin keskittyä kirjoittamaan, ja myös suoriutumaan hyvin. Ensi keskiviikkona entisen kouluni salin ovet avautuvat ja minä astelen sisään, eväinäni kaksi sämpylää, banaani ja viinirypäleitä. Silloin pitäisi olla valmis. Tavallaan tunnen olevani ihan hyvässä tilanteessa, mutta samalla tiedostan, että olen kirjoittanut analyysejä viimeksi lähes puoli vuotta sitten. Vaikka runot saisivatkin minut ajattelemaan, en välttämättä osaa kirjoittaa. Osaankohan enää edes lainata tekstiä?

8. syyskuuta 2019

uupuneen minän iltapohdinnat








Kello on puoli kymmenen sunnuntai-iltana, mulla on nälkä ja olen erittäin uupunut. Kirjoitin pari viikkoa sitten introverttiydestäni: kuinka oman tilani kaipuu on vahvistunut lukion aikana ja etenkin sen päätyttyä. Vietin tällä viikolla kuutena päivänä useita tunteita eri ihmisten kanssa. Kyllä, kuutena päivänä. Tänä aamuna en meinannut saada itseäni ylös sängystä, kun ajatus ihmisten kohtaamisesta tuntui niin mahdottomalta. Olisin halunnut vain jäädä puuvillalakanoideni suojiin haaveilemaan maailmasta. Kaikkia halujani vastoin lähdin aamupalan syötyäni salille, jotta ehtisin kaverille lukemaan ylppäreihin. Ja nyt, palattuani kahdeksan tuntia kestäneeltä tapaamiselta, on fiilis, että olisi tosiaan vain pitänyt jäädä sinne sänkyyn.

Miksi sitten lähdin? Koska suurin asia mitä olen tehnyt äikän ylppäreiden eteen tänä kesänä on ollut blogipostauksien kirjoittaminen. Ja uskokaa mua, se ei ole paljon. Lista retorisista keinoista oli jossain niin syvällä työmuistissani, että sen sieltä kaivaminen kannatti aloittaa tänään eikä huomenna. Nyt muistan taas osan. 

Jos joku kehtaa tulla viisastelemaan, kuinka äidinkielen ylioppilaskirjoituksiin ei muka voi valmistautua, niin kannattaa kohauttaa olkia ja jatkaa lukemista. Kaikista tärkeintä on mun mielestä kuitenkin sen kirjoitusflown ylläpitäminen. Kynnys kasvaa mitä pidempään on kirjoittamatta, eikä sitä kynnystä kannata todellakaan lähteä ylittämään ensi kertaa vasta ylppäreissä. Eihän kukaan jaksa punnertaakaan viittäkymmentä kertaa ensimmäisellä yrityksellä. Suosittelen siis ihan mistä tahansa jauhamista vaikka tietokoneen luonnoksiin. Ja jos sanat on kateissa, niin lukeminen auttaa. Oli ne sitten blogitekstejä, romaaneita, esseekokoelmia tai uutisia, niin tartu niihin ja ryystä pillillä (huom. ei muovipillillä) inspiraatiota. Kyllä se siitä. 

Historian kirjoittaville suosittelen Ruudusta sellaisia maksullisia leffoja kuin Fury ja Uhma. Toista maailmansotaa käsitteleviä molemmat, mikä on osittain aika raastavaa, mutta ainakin mulla edes jonkinlainen tapa herättää kiinnostusta sotahistoriaa kohtaan. Jos ette vielä tienneet, niin mua ei pitkästytä mikään niin paljon kuin erilaisten tunnettujen sotien käsitteleminen.

Tsemppiä tulevaan ja voimahali kaikille sitä tarvitseville!
Kuvat lauantailta, kun kierreltiin Hennan kanssa kuvaamassa kauniita rakennuksia pitkin keskustaa.