16. kesäkuuta 2018

kesä tulvii duunipaikan ovesta sisään



Kesä tulvii duunipaikan ovesta sisään.
Kimalainen eksyy reitiltään keittiöön,
Se häipyy, kun se häädetään.
Untuvikkojaan suojelevien lokkivanhempien falsetit kaikuvat korvissa vielä iltaisinkin.
En ajatellut varastaa poikasianne,
Rauhoittukaa, kiitos.

Pidän työstäni enemmän kuin odotin,
Työkavereista ja asiakkaista.
Pidän jopa tiskikoneen tyhjentämisestä,
Emmerdalesta, Kauniista ja rohkeista, Salkkareista.
Palkka juoksee, minä en. Harpon vain.

Työmatkoillani kuuntelen RavenEyeta.
Se herättää, nouseminen kuudelta ei yhtäkkiä olekaan niin kamalaa.
En tiedä, keskittyisinkö musiikkiin vai arkkitehtuuriin.
En osaa molempiin.

9. kesäkuuta 2018

mä muistelen muiden mokia

Olen hiusrajaani myöten täynnä lausetta: "Ei se mitään, ei kukaan kuitenkaan muista". Kyllä ihan varmasti muistaa. Se, että mokaamme ei ole pelkästään kamala nöyryytys meille itsellemme, vaan meinaa myös päivän tai parin nauruja jollekin toiselle. Virnettä vielä vuoden päästäkin: "Hahaa, muistatko miten se yksi kaatui silloin vuosi sitten kakun päälle siellä mun serkun häissä?" Silti ihmiset jaksavat kirjoittaa useita kolumneja siitä, kuinka kukaan ei oikeastaan muista, koska kaikki keskittyy vain itseensä. Enkä varmasti ole ainoa, jonka mielessä käy sanat "ja paskat" joka ainoan kerran. 

Tuomas Enbuske kirjoitti kolumnin (*klik*) aiheesta kuukausi sitten. Siinä hän mainitsi, kuinka "kukaan vaan ei tajua, että kaikki muut miettivät vain omaa mokaansa - -". Tilanne on täysin päinvastainen ainakin omalla kohdallani. Silmät suurina tarkkailen esiintyviä ihmisiä ja kuuntelen tarkasti muiden lukiessa ääneen tunnilla. Painan mieleeni jokaisen väärin lausutun sanan ja kaatumisen lavalla, äärimmäisen kiusalliset tilanteet ja kaikki muut, joista vaan voi häpeää tuntea. Iltaisin listaan niitä mielessäni, jotten varmasti unohda yhtäkään.

En kuitenkaan tee sitä haukkuakseni muita kavereilleni tai myhäilläkseni itsekseni, kuinka olen kaiken ja kaikkien yläpuolella, sillä "enhän mokaa koskaan". Teen sen siksi, että mokatessani voin terveesti muistuttaa itseäni siitä, että muutkin mokaa. En ole ainoa, joka lausuu uusia vieraskielisiä sanoja väärin tai takeltelee minuuttitolkulla vaikeassa tilanteessa. En ole ainoa, jonka naama muuttuu tulipunaiseksi jokaisessa vähänkin ahdistavassa tilanteessa, enkä myöskään ole ainoa, jonka tasapaino pettää välillä radikaalisti.

Kelaan huolestuttavan usein sitä tähtihetkeä, jolloin lausuin tunnilla sanan "ancient" väärin. Oli ensimmäinen kerta, kun näin sen kirjoitettuna, enkä todellakaan tajunnut, että kyseessä oli tuttu adjektiivi. Kaikista väärin lausumistani sanoista tämä jäi eniten mieleen. Ja se on yksi niistä, joista ahdistun edelleen. Tiedä vaikka ahdistustani lisäsi se, että luokassa joku nauroi. Näinä yön pikkutunteina hiki otsalla ja häpeä kuristamassa ainoan lohdun tuo tieto siitä, että muutkin mokaa. Silloin on se hetki, kun kaivan aivoistani joka ainoan kerran, kun joku muu on lausunut jotain väärin. Ja se helpottaa, tiedän etten ole ainoa, joka kompastelee uusien sanojen kanssa.

Minä mietin muiden mokia. On tärkeämpää opettaa, että muutkin mokaa kuin hokea itselleen ettei kukaan kuitenkaan muista. Se on nimittäin vähemmän totta ja vaarallisempaa. Tulee tunne, ettei mokaaminen oikeastaan ole okei, mutta se on onneksi ihan mahdollista, koska eihän kukaan sitä kuitenkaan muista. Mokaillaan siis yhdessä, jotta jokaiselle meistä jää jotain muisteltavaa. Jotain mihin tarttua tunteakseen olonsa normaaliksi.